Voi kun kuolisi pois

Tänään se tapahtui – Ulosottovirastosta tuli kirje, joka kertoi että nyt minulta lähtee se viimeinen tukikohta, joka elämässäni on. Asuntoni ulosmitataan. Suoraan sanottuna olen ihmisenä aivan loppu. Uni ei tule silmään kun ajatukset pyörivät jatkuvasti päässä ja päällimmäisenä ajatuksena on toivo pois nukkumisesta – eli kuolemasta.

Pois kuoleminen olisi varmaan helpottava tapahtuma. Tai mistä minä sitä tiedän, että mitä siellä rajan toisella puolen on, ei kuitenkaan tätä samaa mitä täällä. Tilanteeni taitaa olla juuri niitä tyypillisiä hetkiä, jolloin ihmisillä niksahtaa ja lahtaavat ensin koko perheensä sekä lopuksi itsensä. Minä en vain kuulu niihin jotka hakevat ratkaisua sitäkautta. En ole tappamassa itseäni enkä ketään muutakaan. Mutta jotenkin kuolema tuntuu ratkaisulta, joka toisi helpotuksen. Mutta jos se tulisi jotenkin vahingossa, iskisi vaikka nopea sairaskohtaus tai jotain sellaista, mille itse ei voi yhtään mitään.

Elämää täytyy kuitenkin jatkaa vain eteenpäin. Huomenna täytyy nousta reippaasti ylös ja ryhtyä selvittämään asioita – päällimmäisenä soitto verovirastoon, jos vaikka saisi vero-ongelmiinsa jotain tolkkua. Niistä nämä talousongelmat johtuvatkin ja osin täysin itse aiheutettuna. Täytyy vain jatkaa.

Tänään sosiaalivirastoon

Sosiaalitäti möi minulle tapaamisen vähän väkisinkin – hyvä että möi, sillä hän heitti jo puhelimessa paljon juttuja, joita en osannut ottaa huomioon. Mutta kuitenkin menen paikalle hieman vastentahtoisesti, sillä koen että annan periksi jos alan ottaa vastaan sosiaalitukea – olkoonkin että olisin siihen kai oikeutettu.

Yön olen ollut töissä ja onnistuin jopa tekemään hieman tiliäkin, vaikka aluksi näytti aika pahalta. Nyt väsyttää, kun täytyy hoitaa näitä asioita ns. päiväihmisten aikoihin ja minä olen päässyt vasta ylös sängystä liian vähän unen jälkeen.

Vuokrat rästissä ja rahat muutenkin vähissä

Eilen iltapäivällä heräsin puhelinsoittoon – Sosiaalikeskuksesta otettiin yhteyttä vireillä olevan häätöni vuoksi. Pari viimeistä vuotta eivät ole olleet kovin hyvää aikaa minulla ja siksi talous on päässyt hieman pettämään. En juurikaan juopottele, en ole laiskuri tai muutenkaan ns. huono ihminen, mutta asiat ovat vain livenneet niin kaltevalle pinnalle, ettei elämästä tahdo välillä tulla yhtään mitään.

Suuresti minua hämmästytti sosiaalitädin soitto – ei heitä aiemmin ole juuri asiani kiinnostanut, vaikka minulle pitäisi myöntää jo Ulosottovirastoon kanta-asiakaskortti. Tällä kerralla tosiaan havaitsivat, että olen alaikäisen pojan yksinhuoltaja ja eihän sellainen sovi, että lapsi laitetaan kadulle vanhemman varattomuuden vuoksi. Pitäisi mennä huomenna keskustelemaan sosiaalitädin kanssa huonosta tilantestani, mutta asia ei oikein hotsita minua – sellainen kyykyttämisen tunne minulle on aina tullut, kun tuon puolen viranomaisten kanssa olen ollut tekemisissä. Köyhyys ei ole herkkua ja sosiaaliviraston luukulla työskentelevät ottavat siitä kyllä viimeisetkin ilot pois.

Viime yön olin taas töissä, mutta ei siitä juurikaan kostunut – rupiset 40 € käteen koko yön valvomisesta. Niille jotka vielä ovat kateellisia taksikuskeille, voin kertoa ettei tuo ala mitään kullan vuolemista ole. Ne harvat ajovuorot missä pääsee tekemään kunnon kassan, ne ovat kyllä niin kovaa painamista että tietää kyllä töitä tehneensä. Ja jos joskus onnistuu tienaamaan kunnolla, verottaja ja ulosottomies pitävät kyllä huolen ettei kukkaroon juuri ylimääräistä jää.

Nyt on takana ruhtinaallinen viiden tunnin uni. Piti herätä hoitamaan asioita, jotta saa edes tämän asunnon pysymään pään päälllä. Sukulaisilta onnistuin lainaamaan rahaa riittävästi vuokrarästejä varten ja soitot vuokranantajalle sekä ulosottomiehelle vaativat hyviä puheenlahjoja, sillä kyseessä oli sentään toinen häätö vuoden aikana.

Eilen luin jostain iltapäivälehdestä, että toimittaja onnistui kerjäämällä pääsemään n. 15 € tuntiansioihin – hemmetti, sehän oli paremmin kuin mihin minä onnistuin pääsemään taksia ajamalla. Pitäisiköhän vaihtaa alaa?