Tänään se tapahtui – Ulosottovirastosta tuli kirje, joka kertoi että nyt minulta lähtee se viimeinen tukikohta, joka elämässäni on. Asuntoni ulosmitataan. Suoraan sanottuna olen ihmisenä aivan loppu. Uni ei tule silmään kun ajatukset pyörivät jatkuvasti päässä ja päällimmäisenä ajatuksena on toivo pois nukkumisesta – eli kuolemasta.
Pois kuoleminen olisi varmaan helpottava tapahtuma. Tai mistä minä sitä tiedän, että mitä siellä rajan toisella puolen on, ei kuitenkaan tätä samaa mitä täällä. Tilanteeni taitaa olla juuri niitä tyypillisiä hetkiä, jolloin ihmisillä niksahtaa ja lahtaavat ensin koko perheensä sekä lopuksi itsensä. Minä en vain kuulu niihin jotka hakevat ratkaisua sitäkautta. En ole tappamassa itseäni enkä ketään muutakaan. Mutta jotenkin kuolema tuntuu ratkaisulta, joka toisi helpotuksen. Mutta jos se tulisi jotenkin vahingossa, iskisi vaikka nopea sairaskohtaus tai jotain sellaista, mille itse ei voi yhtään mitään.
Elämää täytyy kuitenkin jatkaa vain eteenpäin. Huomenna täytyy nousta reippaasti ylös ja ryhtyä selvittämään asioita – päällimmäisenä soitto verovirastoon, jos vaikka saisi vero-ongelmiinsa jotain tolkkua. Niistä nämä talousongelmat johtuvatkin ja osin täysin itse aiheutettuna. Täytyy vain jatkaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti